Arvio: Kikka!

Vihdoin pääsin katsomaan Kikka! -elokuvan (2022), jota jännitin hieman, koska Kikalla eli Kirsi Sirénillä oli kerrassaan persoonallinen ääni ja oma pikkutuhma tyylinsä, joten häntä näyttelevällä Sara Mellerillä on ollut suuret saappaat täytettävänään. Minulla on monia muistoja Kikasta ja ne juontavat juurensa lapsuuteeni ja tarkemmin ala-asteikään, kun meidän perheessä kuunneltiin hänen kolmea ensimmäistä albumiaan ja muistan laulaneeni noita rohkeita kappaleita muun muassa kotipihallamme. Myös neljännellä luokalla koettu Kikka -disco teki lähtemättömän vaikutuksen ja voi vaan hämmästellä kuinka meille olikaan valikoitu näin seksiä tihkuva laulaja viihdyttämään pieniä ihmisen alkuja, mutta tämä oli ehdottoman kova juttu! 

Kikka! -elokuvan on ohjannut Anna Paavilainen, joka tunnetaan vielä enemmän näyttelijänä (mm. Kesäkaverit ja Teräsleidit), sillä tämä on vasta toinen hänen  ohjaamansa elokuva. Sara Mellerin lisäksi rooleissa nähdään muun muassa Elena Leeve (DJ/manageri Paula, tosielämän Pia Temisevä) ja Martti Suosalo (Junnu Vainio).

Elokuva on yhdistelmä tositapahtumia ja fiktiota. Katsoja pääsee seuraamaan Kikan uraa ja yksityiselämää 1980-luvun lopulta aina hänen liian aikaisin päättyneen elämänsä loppuun saakka. Kikka! piirtää kuvan elämäniloa pursuavasta, rohkeasta oman tiensä kulkijasta, jolla on herkkä ja haavoittuva puolensa ja omat epävarmuutensa. 

Elokuvassa kuullaan monta Kikan hittiä ja etenkin niitä tunnetuimpia ja uran kannalta merkityksellisimpiä. On oikeastaan aika koskettavaa kuulla Kikan laulua ja nähdä pätkiä hänen esiintymisestään. Kikka osasi hurmata yleisönsä välillä niinkin hurjasti, että miespuoliset fanit kävivät liian iholle. 

Elokuvassa nähdään myös Kikan runsasta alkoholinkäyttöä, läheisimpiä ihmissuhteita ja hänen kokemaansa imagon ja musiikin vähättelyä. Kikan lauluääntä ja laulamista ei arvostettu lähellekään riittävästi. Itse olen aina ihaillut hänen lahjakkuuttaan nimenomaan laulamisen osalta. Hänen äänensä oli hyvin tunnistettava ja originelli ja kappaleensa ronskien sanoitusten lisäksi tarttuvia ja on hänen tuotannossaan myös niitä herkkiä balladeja.

Kikka toi ihmisille valtavasti iloa rohkealla ja energisellä esiintymisellään, mutta kulutti samalla oman liekkinsä loppuun vain 41-vuotiaana. On surullista katsoa miten hänen uransa ja elämänsä hiipui hiljalleen eikä alkuaikojen menestys enää seurannut Kikkaa. Parikymppiseltä Kikalta tivattiin tv-haastattelussa onko hänen mahdollista ylläpitää valitsemaansa imagoaan vielä seuraavat parikymmentä vuotta ja tämän haasteen Kikka joutui karvaasti kokemaan urallaan. 

Kikka! sai viisi Jussi -palkintoehdokkuutta ja voitti niistä kaksi eli Jussit parhaasta pääosasta (Melleri) ja pukusuunnittelusta. Nämä voitot olivat ansaitut ja nostan hattua Mellerin tulkinnalle. Hän teki hyvää työtä vaikka Kikkaa on todella vaikeaa esittää esimerkiksi hänen lavaliikehdintänsä puolesta. Oli oikea ratkaisu antaa Kikan laulun soida vaikka Melleri antaakin myös oman äänensä kuulua elokuvan alkupuolella.

Elokuva on viihdyttävä ja mielenkiintoinen ajankuva, joka myös koskettaa tarinallaan ja innostaa musiikillaan. Se toimii hyvänä läpileikkauksena Kikan urasta ja elämästä ja näyttää myös millaisia ennakkoluuloja naiset ovat kohdanneet musiikkibisneksessä. Mitään kovin syvällistä tulkintaa ei Kikasta tehdä ja esimerkiksi hänen suhdettaan äitiinsä ei käsitellä ollenkaan. Iloitsen siitä, että Kikasta on tehty elokuva ja hän saa ansaitsemaansa arvostusta melkein kaksikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen.

Pakko huomioida vielä Erika Vikmanin laulama tunnuskappale ”Kateus”, joka on suorastaan kunnianosoitus Kikalle ja hänen antamalleen esimerkille. Erika laulun esittäjänä on täydellinen, koska hän on uuden sukupolven Kikka, joka näyttää ottaneen hänestä vaikutteita omaan tyyliinsä ja musiikkiinsa ja laulaa myös Kikan kappaleita keikoillaan. 

⭐⭐⭐⭐

Loppuun vielä kuvamuisto alussa mainitsemastani Kikka -discosta 🤩